Tarakkaharakan paluu

Kokeilin viime viikonloppuna Crosstourerin takapenkkiläisen roolia muutaman vuoden tauon jälkeen. Tai totta puhuen olen kyllä istunut kyydissä muutamilla parin kilometrin mittaisilla kauppareissuilla, mutta niitä ei lasketa.

Nyt matkaa taitettiin 300 kilometriä suuntaansa. Reissun kohteena oli mökki Keski-Suomessa, ja kyseiselle mökille johtava noin 15 kilometrin pituinen hiekkatieosuus oli pääasiallinen syy siihen, että en lähtenyt matkaan Vespalla. Kyseisestä hiekkatiestä ensimmäiset 10 km osoittautui itse asiassa ihan hyväkuntoiseksi, mukavan mäkiseksi ja mutkaiseksi rallipätkäksi (kyseinen tieosuus kuuluu todella osaksi Neste rallin Ouninpohjan erikoiskoetta), jota olisin todennäköisesti uskaltanut ajaa Vespalla. Mutta viimeiset muutamat kilometrit pienempää tietä mökille olivatkin sitten sellaista soratietä, että sen ajaminen ei olisi Vespalla onnistunut (ainakaan minulta siis). Jopa Crosstourerin kyydissä alkoi hirvittää, kun kivenmurikat muljahtelivat pyörien alla. Paluumatkalle pyysin autokyydin asfalttitien varteen.

wp-1470168096906.jpeg
Tässä vaiheessa olimme jo turvallisesti perillä.

Jännittäviä hetkiä Crosstourerin kyydissä oli myös matkan varrella. Ensimmäinen liikenneympyrä tuntui hurjalta, kun korkea pyörä kallistui huomattavasti enemmän kuin mihin vespaillessa on tottunut. Aluksi sekin tuntui pelottavalta, että kyytiläisenä en näe kuskin kypärän läpi suoraan eteenpäin, joten en pysty seuraamaan, mitä liikenteessä tapahtuu tai millaisia mutkia on tulossa. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja pian olin jo niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että hädin tuskin muistin olevani moottoripyörän kyydissä.

Suurimman osan ajasta kyytiläisyys tuntui suoraan sanottuna puuduttavan tylsältä. Se saattoi tosin johtua reittivalinnasta – noin 2/3 matkasta moottoritietä molempiin suuntiin. Eli eipä siinä olisi itse ajessakaan juuri mitään tekemistä. Kyytiläisyydessä on ainakin se hyvä puoli ajamiseen verrattuna, että ehtii katsella maisemia paremmin. Ja vaikka en näe Crosstourerin kyydistä suoraan eteenpäin, näen sentään molemmille sivuille. Crosstourerin kyydissä matkustaja istuu nimittäin melko korkealla takana ja pitää kiinni takanaan olevista kahvoista. Puolisoni aiemmat pyörät ovat olleen pienehköjä ja matalia customeita, joissa matkustajan ainoa vaihtoehto oli painautua kiinni kuljettajan selkään – katsele siinä sitten maisemia, kun kypärä on vasten kuskin nahkatakkia. Customit on toki tyylikkäitä ja läheisyys puolison kanssa on aina mukavaa, mutta silti lähden paljon mieluummin Crosstourerin kuin customin kyytiin.

wp-1470168103151.jpeg
Pitihän sitä rallia käydä vähän ihmettelemässä.
wp-1470168089745.jpeg
Olimme koko päivän saarrettuna mökille, koska tie oli näiden vähän vauhdikkaampien kuskien käytössä.

Viikonloppureissumme tavarat mahtuivat hädin tuskin Crosstourerin laukkuihin. Kun lähdimme matkaan vain yhdellä pyörällä, oli mietittävä pakkaaminen paljon tarkemmin kuin yleensä. Siis todellakin arvostan niitä pariskuntia, jotka kiertävät kaksi päällä Eurooppaa vastaavankokoisilla pyörillä useiden viikkojen ajan! Heillä täytyy olla lyömättömät pakkaamismetodit käytössään. Tai sitten he pyykkäävät joka toinen päivä.

Euroopan reissuista puheen ollen… Oman heinäkuisen reissumme kuvat ja videot odottavat purkamista puhelimissa ja muistikorteilla. Tekstejäkin pitäisi kirjoittaa. Niin kauan kuin kesää kestää, keskityn kuitenkin mieluummin ajamiseen ja muihin puuhiin kuin tietokoneen naputteluun sisällä. Joten blogi odottakoon lomakertomuksia syksyyn asti. Tässä kuitenkin pari kuvaa esimakuna Crosstourerin ja Vespan Saksa-Italia-Itävalta-kierrokselta 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s